Onnin tarina

Onni oli ensimmäinen ihan ikioma koirani. Yhteinen tarinamme alkoi vuonna 2007 kun olin kutakuinkin vuodenpäivät kinunnut vanhemmiltani omaa koiraa. Muistan kun isäni kerran kysyi mitä mieltä olin shar pei -rodusta. Rotu ei ollut minulle vieras, mutta en ollut tutustunut siihen tarkemmin joten vastaukseni oli muistaakseni luokkaa "mjoo on kai se ihan jees...". En siis todellakaan uskonut vanhempieni suunnittelevan meille shar peita, tai oikeastaan mitään muutakaan koiraa. Olin tuolloin 13-vuotias, ja kinuamisiini olin saanut vastauksen, että kunhan olen vanhempi (ja vastuullisempi), voin saada koirani, jos yhä haluan.
Kuitenkin muutama päivä isäni oudon kysymyksen jälkeen äitini näytti minulle sähköpostin, jonka oli juuri saanut Rovaniemeltä. Siinä kerrottiin kuvien kera hurmaavasta 5-vuotiaasta Onni-shar peista, joka kaipasi uutta kotia omistajapariskunnan eron vuoksi. Olin aivan ällikällä lyöty, olinhan menettänyt jo toivoni. Äitini vakuutteli kuitenkin olevansa tosissaan, joten Onni sovittiin haettavaksi jo seuraavana viikonloppuna.

Joensuusta on Rovaniemelle pitkä matka, joten omistajat lupautuivat tulemaan parisataa kilometriä vastaan Iihin mummolaani. Muistan kuinka aivan täpinöissäni odottelin Onnia saapuvaksi, kun heidän lähtönsä vieläpä oli viivästynyt muutamalla tunnilla. Lopulta auto kuitenkin kurvasi mummolan pihaan ja olin pakahtua onnesta kun näin tulevan koirani ikkunassa. Se näytti siltä mitä se osoittautui aina olemaankin: uteliaalta ja ystävälliseltä. Kun Onni hypähti autosta ulos komean ja rohkean näköisenä olin maailman onnellisin tyttö, sillä sainhan omakseen maailman hienoimman koiran. <3

Alku Onnin kanssa oli hankalaa. Shar pei on hyvin perhekeskeinen rotu, joten Onnin ei ollut helppo sopeutua meille. Se kulki aina seinänvieriä pitkin, ja meni aina johonkin piiloon nukkumaan.
Nuorena ja typeränä kuvittelin Onnin olevan minulla hallussa ja päästin sen metsälenkeillä usein irti. Monet kerrat sitä sitten etsittiin ja huudeltiin pitkin kyliä. Kyllä sitä nyt jälkeenpäin saa kiittää onneaan ettei mitään koskaan sattunut ja koira saatiin aina karkumatkoiltaan kotiin ehjänä.

Kuvittelimme (tai toivoimme..) Onnin karkailevan lähialueen tyttökoirien perään, joten pian meille tulonsa jälkeen Onni kastroitiin. Tulos ei kuitenkaan ollut toivottu, ja reissut ominpäin jatkuivat edelleen. Ilmeisesti hajut vaan veivät aina mukanaan. Kastrointi vei kuitenkin vähäisetkin kiinnostukset tyttöihin, sillä kävimme kerran lenkillä yhdessä juoksuaikaisen narttukoiran kanssa, ja Onni vain haisteli tyttöä hitusen tavallista pidempään.

Alkuvuosina meillä ollessaan Onni-rukka joutui leikkauspöydälle muustakin syystä kuin vain kastroitavaksi. Shar peille on tyypillisiä iho-ongelmat, eikä Onnikaan niiltä säästynyt. Sen ylimääräinen iho oli valunut otsalta silmille ja samalla ripset olivät kääntyneet silmää kohti raapimaan sarveiskalvoa. Luomia koetettiin leikata useammankin kerran niin, että niitä vain käännettiin pois silmästä.

Leikkauksista ei kuitenkaan ollut merkittävää apua, ja ripset kääntyivät aina takaisin silmää kohti. Veimme Onnin toiselle lääkärille, joka päätti ronskisti, että koiralle on parasta, että siltä leikataan saman tien otsalta kaistale ylimääräistä ihoa pois. Leikkauksen jälkeen koira näytti melko rajulta, mutta kuitenkin onnelliselta. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan se saattoi taas katsella ympärilleen.

Arpi parantuneena.

Heti leikkauksen jälkeen.

Vaikka se arpi oli Onnin kasvoilla ikään kuin tyrkyllä nähtäväksi, yllättävän harva vieras ihminen sitä siitä huomasi. Ehkä koira itsessään oli jo niin erikoisen näköinen, ettei arpi sitten kiinnittänyt huomiota. Monet nimittäin kysyivät miksi Onnilla oli niin vähän ruttuja.

Onni oli erittäin mukavuudenhaluinen koira. Se etsi aina mahdollsimman lämpimän paikan makoilla. Kesällä se viihtyi päivisin ulkona auringonpaisteessa, talvisin se leiriytyi sisällä lämmitetyn takan kupeeseen. Ja paras paikka nukkua oli tietysti sänky, mutta kun sohvat ja sängyt oli siltä kielletty, sitä herkkua saattoi nauttia vain päivisin salaa yksin ollessaan.

Vanhetessaan Onni alkoi arvostaa lämpöä ja pehmeitä alustoja yhä enemmän. Talvisin kun mittari painui kymmenen asteen alapuolelle sen piti jo saada töppöset jalkaan lämmittämään. Ei kestänyt Rovaniemen poika Joensuun talvia!

Onni oli aivan erityinen koira ja koko perheen lellikki. Se kulki kaikkiin mahdollisiin paikkoihin meidän mukanamme ja viihtyi autossa hyvin vaikka sillä ei liikuttukaan minnekään. Usein kun Onni meni isäni kanssa ulos pihatöihin, isä avasi auton peräluukun ja Onni hyppäsi sinne ihmettelemään maailman menoa.

Tokihan tuohon kyytiin vielä yksi Onni mahtuu!

Kun Onni sitten sairastui viimeisen kerran, en sen muutamien viimeisten elinviikkojen aikana tehnyt oikeastaan muuta kuin ravannut useita kertoja eläinlääkärillä, lääkinnyt sitä ja koitin saada sen syömään. Kaikkihan alkoi siitä, kun Onni rupesi oksentelemaan eikä sitten enää suostunut syömään mitään. Niin ahneelle koiralle kuin Onni tämä tilanne oli paitsi outo, myös erittäin hälyttävä. Mentiin siis lääkäriin ja Onnia tutkittiin ja kuvattiin. Ihme kyllä se vaikutti muuten täysin normaalilta, paitsi ettei se syönyt. Paljon sitä ihmeteltiinkin, että mistä ihmeestä se sai voimia lenkkeillä normaalisti. Lopulta Onnin vatsa kuvattiin ultrassa ja lääkäri näki siellä jonkinlaisen kasvannaisen. Kun muita vaihtoehtoja ei ollut, Onni vaivutettiin ikiuneen saman tien.

Ihana Onnini poistui keskuudestamme 5.12.2013.

Viimeinen kuva yhdessä.
Reppana laihtui viimeisinä aikoina niin paljon,
 että valjaatkin jäivät noin suuriksi.
Nuku rauhassa pikkuinen. <3

Sydämessäni tulee aina olemaan oma paikkansa Onnille. Se oli erityinen koira. Miltei jopa paras jota saattoi toivoa. Tässä päiväkirjateksti jonka kirjoitin talvela 2012:

Kohta kulunu kaks kuukautta. Miksei tää tunne helpota?

Vähän väliä kelaan mielessäni sitä tilannetta.

Onni eläinlääkärin pöydällä. Ultrassa katsotaan sen mahaa.

"Joku kasvannainen täällä mahassa näyttää olevan."

Kasvannainen. Ei kasvain. Vai onko se sama asia? Kumpa ei ois.

Mutta ei sillä ole väliä, ei sitä kuitenkaan saa pois. Vaihtoehtona puoliväkisin hengissä kituuttaminen kortisonilla tai eutanasia. Kortisoni ei kuitenkaan tois kovin paljoo elinaikaa. Eutanasia siis.

Jenni koittaa soittaa äitille ja isille, kumpikaan ei vastaa. 

Lääkäri laittaa ensimmäisen piikin, rauhottavan. Pikkuhiljaa Onni nukahtaa miun viereen.

Toisen piikin aika. 

Sydän ei enää lyö.

Vietetään vielä hetki Onnin vieressä. Paitsi et se ei ollu Onni. Se oli veltto ruttukasa ja sinne se piti jättää lattialle nyyhöttämään. 

Minun hieno Onni päätti elämänsä eläinlääkärin lattialla nälkäsenä ja laihana, omassa ulosteessaan maaten. 

Anteeks rakas, mie oikeesti yritin. 

Käytiin lääkärissä syksyllä monta kertaa ja joka kerta valmistauduin lähteväni sieltä kotiin ilman parasta kaveria. Joka kerta paitsi viimesellä kerralla. Ajattelin et käydään vaan ultrassa ja tullaan kotiin. Olin monta viikkoo koittanu totutella ajatukseen Onnin poismenosta ja hyväksyä sen, mut silti se tuli äkkiä ja yllätyksenä. Miksen tällä viimesellä kerralla tajunnu pelätä pahinta? Ihanku joku ois vaan oottanu sitä hetkee et lakkaan pelkäämästä ja vetää sit maton alta.

Onni♥

6.2.2002 - 5.12.2012

kulta pieni mä tahtoisin
ottaa sinut taas syliin
ja puhaltaa pahan pois
että kaikki taas hyvin ois
kulta pieni jos olisit jaksanut odottaa
niin olisit nähnyt sen miten valo voittaa
lopulta pimeyden

Kiitos, toit nuorelle tytölle palan onnea mukanasi.

♥